Tiivistelmä

Materiaalit, valmistetut tuotteet ja rakentaminen aiheuttivat 32 prosenttia EU:n henkilöä kohden lasketusta hiilijalanjäljestä, joka oli 6,7 tonnia CO2 per henkilö vuonna 2019. Materiaalien sekä väli- ja lopputuotteiden tuonnin osuus oli 15 prosenttia eli 1,0 tonnia CO2 per henkilö (1).

 Kuva 1. Hiilijalanjälki tuoteryhmittäin EU-27:ssä vuonna 2019 (kg per henkilö)[1]


Perusteollisuus (rauta- ja teräs, sementti, epämetalliset mineraalit, peruskemikaalit, alumiini, sellu ja paperi) on Euroopan taloudellisen hyvinvoinnin perusta, joka kasvattaa bruttoarvonlisää ja tarjoaa noin 2 miljoonaa työpaikkaa. Sektori on myös merkittävä kasvihuonekaasupäästöjen lähde, ja se muodostaa suurimman osan kaikkien materiaalien hiilijalanjäljestä (2).

Perusteollisuuden siirtymää kohti ilmastoneutraaliutta on vahvistettava nopealla aikataululla. EU:ssa perusmateriaalien, kuten raudan, teräksen, sementin, epämetallisten mineraalien, peruskemikaalien, alumiinin, sellun ja paperin, suorat päästöt (scope 1) ovat noin 16 prosenttia vuotuisista kasvihuonekaasupäästöistä, kun maailmanlaajuisesti osuus on noin 20 prosenttia (3).

Käytettävissämme on monia politiikkakeinoja, joilla voidaan nopeuttaa vähähiilisten ja hiilineutraalien materiaalien kehittämistä. Hiilijalanjälkeä koskevia vaatimuksia voidaan tiukentaa tai kasvattaa ilmastoneutraalien materiaalien osuutta julkisissa hankinnoissa. Tuottajille, maahantuojille ja loppukäyttäjille voidaan luoda hiilijalanjälkiperusteisia taloudellisia kannustimia, sekä kohdentaa julkisia varoja alan tutkimus- ja kehitystoimintaan. Kaikki nämä toimenpiteet edellyttävät laadukkaita, harmonisoituja ja standardoituja tietoja materiaalien ja tuotteiden hiilijalanjäljistä eli kokonaispäästöistä niiden elinkaaren aikana mukaan lukien alkuvaiheen perusmateriaalien sekä väli- ja lopputuotteiden valmistus, käyttövaihe ja käytöstä poistaminen. Nykyään näiden tietojen kerääminen EU:ssa on liian hidasta tarpeeseen nähden.

Tässä kannanotossa kuvataan EUn nykyisiä hiilijalanjäljen laskentamenetelmiä ja tärkeimpien seurattavien indikaattoreiden ja mittaristojen kehittämistä sekä vaatimuksia ja ehdotuksia niiden käyttöönoton nopeuttamiseksi. Kun otetaan huomioon näiden teollisuudenalojen tuotannontekijöiden elinkaari, EU:n tavoite ilmastoneutraaliudesta vuoteen 2050 mennessä täytyy saavuttaa vain yhden investointisyklin kuluessa.

Hiilijalanjälkimittausten ja -merkintöjen tarve

Siirtymä vähähiilisyyteen edellyttää huomattavia uusia investointeja. Harkitessaan investointia uuteen tuotteeseen yritykset esittävät tyypillisesti seuraavat kolme peruskysymystä:

  1. Onko uudelle tuotteelle tai palvelulle kysyntää nyt tai tulevaisuudessa?
  2. Onko EU:ssa tehtävä pitkän aikavälin investointi toteuttamiskelpoinen ja kannattava, ja onko olemassa selkeää sääntelykehystä, joka tukee tällaista investointia?
  3. Onko uuden tuotteen tai palvelun kaupallistaminen mahdollista ja onko sille riittävät kannusteet EU:ssa niin, että riskit pysyvät hyväksyttävällä tasolla ja kustannustaso kilpailukykyisenä?

Edellä oleviin kysymyksiin b ja c liittyen on jo toteutettu tehokkaita politiikkatoimia. Toiseen kysymykseen liittyen toimiva hiilidioksidin hinnoittelu on avaintekijä pitkällä aikavälillä. Hintaerosopimuksen (Carbon Contract for Difference) kaltainen mekanismi voisi auttaa kolmannen kysymyksen kohdalla. Näitä kuvaillaan yksityiskohtaisesti Oliver Sartorin ja Chris Bataillen julkaisussa (4). Ensimmäiseen kysymykseen liittyviä politiikkatoimia tulisi parantaa. Suomesta tuli vuonna 1990 maailman ensimmäinen maa, joka otti käyttöön hiilidioksidin hinnoittelun (veron). Tämä politiikka kuitenkin opetti, että pelkästään hiilidioksidin hinta – edes suhteellisen korkea sellainen – ei yksin houkutellut investointeja vaihtoehtojen aikaansaamiseksi fossiilisille liikennepolttoaineille. Investoinnit biojalostamoihin tehtiin vasta sen jälkeen, kun Suomen hallitus oli ottanut käyttöön jakeluvelvoitteen vuonna 2008 – aluksi 2 prosenttia (5).

Sama logiikka – eli uuden kysynnän luominen sääntelyn avulla – voisi toimia hyvin myös materiaalien ja muiden uusien tuotteiden tapauksessa. Julkisen sektorin materiaalien, tavaroiden ja palvelujen hankinnassa voitaisiin ottaa käyttöön vähähiilisten ja hiilineutraalien materiaalien vähimmäiskiintiöitä tai käyttää vaiheittain tiukentuvaa hiilijalanjälkeä kilpailutusperusteena. Räätälöityä verotusta tai muita taloudellisia etuja voitaisiin kohdentaa materiaaleihin, jotka varastoivat biogeenistä hiiltä pitkäksi aikaa tai joilla on merkittäviä päästöjen korvausvaikutuksia.

Yksityisellä sektorilla yhä useammat yritykset ja rahoituslaitokset käyttävät tieteeseen perustuvia tavoitteita (6) – yli 1 400 toukokuussa 2021 – ja TCFD-työryhmän (Task Force on Climate-Related Financial Disclosures) suosituksia – yli 2 000 toukokuussa 2021 (7). Molemmissa menetelmissä otetaan huomioon organisaatioiden, omista toiminnoista, alkupään hankintaketjuista (upstream) ja loppupään toimitusketjuista (downstream) aiheutuva hiilijalanjälki. Kestävän liiketoiminnan verkosto WBCSD:n tuoreessa raportissa todettiin seuraavaa: ”Avoimuudesta liittyen organisaation koko arvoketjun kasvihuonekaasupäästöihin muodostunee organisaatioille olemassaolon oikeutus (8).” Arvoketjujen hiilijalanjäljen seurantaa ja vähentämistä voitaisiin käyttää myös yhtenä kriteerinä julkisten tutkimus- ja kehitystukien ja vihreän rahoituksen myöntämiselle. Lisäksi tämä tukisi EU:n kestävän rahoituksen taksonomiaa.

Kuluttajat vaativat yhä enemmän vastuullisia tuotteita ja tietoa hankintojensa ympäristövaikutuksista, erityisesti CO2-päästöistä. Ilman harmonisoituja ja standardoituja tuotekohtaisia tietoja on vaikea neuvoa kuluttajia ja palkita heitä ilmastomyönteisistä ostoksista. Juuri tämän vuoksi Korea alkoi kehittää tuotekohtaista hiilijalanjälkeä vuonna 2010 (10). Kuluttajia kannustetaan tekemään vähähiilisiä valintoja, ja heitä palkitaan siitä hyödyntämällä vihreää luottokorttia (​Green Credit Card) (11). Vuoteen 2017 mennessä vihreän luottokortin käyttäjiä oli yli 15 miljoonaa ja lähes 2000 tuotteella oli hiilijalanjälkimerkki.

Kuten Ranskan ehdotuksessa (12) todetaan, hiilijalanjälkeä koskevat tiedot olisivat olennaisen tärkeitä, jos hiilidioksidipäästöjen tullimekanismi (13) olisi käytössä. Maahantuojien olisi maksettava tuontituotteiden hiilijalanjälkeä vastaavien päästöoikeuksien hinta. Jos hiilijalanjälkeä koskevia tietoja ei ole saatavilla, voitaisiin lähtökohtana käyttää kansallisia tai sektorikohtaisia keskimääräisiä tietoja tuotteisiin sitoutuneen hiilen määrästä. Tämä ei kuitenkaan kannustaisi EU:n ulkopuolisia yrityksiä pienentämään niiden hiilijalanjälkiä.

Edellä esitettyjen vaatimusten vuoksi hiilijalanjälkitiedot on kiireellisesti otettava laajempaan käyttöön.

Hiilijalanjälkiin liittyvän kehityksen nykytilanne

EU on laatinut standardoidun menetelmän koskien tuotteen ympäristöjalanjäljen (PEF) raportointia. Pilottivaiheen aikana on määritelty ympäristöjalanjälki yli 20 tuoteryhmälle (14). Yksi tuotteen ympäristöjalanjälkeen sisältyvistä keskeisistä vaikutusluokista on ilmastoa lämmittävä vaikutus, GWP (eli hiilijalanjälki). Tuotteiden vertailu perustuu vapaaehtoisiin tuoteryhmäsääntöihin (PCR). Tarkasti määriteltyjä tuoteryhmäsääntöjä ei ole riittävästi, mikä aiheuttaa sen, että materiaalien tuottajat eivät pysty harmonisoimaan hiili-intensiivisiä tuotteita koskevien tietojen raportointia (3).

Myös toimialakohtaisia aloitteita tietojen keräämiseksi eri materiaaleista on tehty, esimerkiksi BAMB (rakennukset materiaalipankkeina) (15).

Keskitettyä hiilijalanjälkitietokantaa tai -merkintäjärjestelmää ei ole vielä olemassa. Näitä kysymyksiä käsitellään kiertotalouden toimintasuunnitelmassa (The Circular Economy Action Plan) ja kestäviä tuotteita koskevassa aloitteessa (SPI), joilla päivitetään Ecodesign-direktiiviä. Tuotteen ympäristöjalanjälkeä on esitetty käytettäväksi yritysten ympäristöväittämien perustana..

Vaikka on hienoa, että EU aloitti hiilijalanjälkitiedon keräämisenvuosia sitten, tiedonkeruuta on tehostettava nopealla aikataululla. Lisäksi nykyinen kehitys on liian hajanaista eikä menetelmiä ja raportointikäytäntöjä ole riittävästi harmonisoitu – tuotteen ympäristöjalanjälki itsessään on  selkeä järjestelmä, mutta tuoteryhmäsäännöt, joilla annetaan tarkempia ohjeita ympäristöjalanjäljen määrittämiseen, eivät ole riittävän yksityiskohtaisia merkittävimpien hiili-intensiivisten tuotteiden osalta. Tuotteiden ympäristöselosteiden laatimiseen on useita erilaisia ohjelmia (esimerkiksi EPD), ja vertailukelpoisten tulosten tuottaminen vaatisi riittävää koordinointia (16). Ympäristöjalanjälkien määrittämiseen ja tuotteiden ympäristöselosteiden laatimiseen ei ole olemassa keskitettyä tietokantaa tai merkintäjärjestelmää, mikä mahdollistaisi arvoketjuun liittyvien vaihtoehtoisten toimittajien vertailun. Tämä hankaloittaa sekä vertailua että eri toimittajien välistä kilpailua liittyen niiden CO2-suorituskykyyn. Suuri osa toimittajista ei tee tai kykene tekemään ympäristöselosteita, mikä pakottaa arvoketjun seuraavat toimijat käyttämään kansallisia tai alakohtaisia keskimääräisiä päästökertoimia arvioidessaan hankkimiinsa materiaaleihin tai tuotteisiin sitoutuneen hiilen määrää, ja siksi valinta ei välttämättä kohdistu parhaiten suoriutuvaan toimittajaan. Usein keskimääräiset päästökertoimet myös perustuvat vanhentuneeseen tietoon.

Suosituksia

CLC:n ehdotukset EU:lle:

  • Asetetaan kestäviä tuotteita koskevaan aloitteeseen (SPI) liittyvän lainsäädännön ja alakohtaisten määräysten mukaisesti kaikkein hiili-intensiivisimpien tuotteiden toimittajille ja muille niiden arvoketjuihin liittyville toimijoille selkeät tavoitteet ja aikataulu standardoitujen, luotettavien ja vertailukelpoisten elinkaaren aikaisten hiilijalanjälkitietojen tuottamiseksi.
  • Määritellään puuttuvat menetelmät, kuten tuoteryhmäsäännöt, joiden avulla voidaan edistää standardoitujen menetelmien ja raportointikäytäntöjen laajamittaista käyttöä sekä kehitetään merkintäjärjestelmä ja siihen liittyvä tuotteiden hiili-intensiteetit sisältävä tietokantaratkaisu. Aloitetaan hiili-intensiivisimmistä lopputuotteista ja niiden tuotantoon liittyvistä hankintaketjuista, ja laajennetaan menettelyä sen jälkeen muihin tuoteryhmiin.
  • Tehdään yhteistyötä kansainvälisten yksityisen sektorin toimijoiden, tärkeimpien kauppakumppaneiden ja WTO:n kanssa, jotta voidaan edistää tarkempien hiilijalanjälkitietojen raportointia ja hiilipassin kaltaisten työkalujen käyttöä keskeisissä arvoketjuissa ja varmistaa näiden uusien järjestelmien luotettava kolmannen osapuolen sertifiointi, jotta voidaan välttää viherpesua ja hiilivuotoa.
  • Otetaan käyttöön alenevat elinkaaren aikaisen hiilijalanjäljen raja-arvot materiaali-intensiivisille lopputuotteille julkisissa hankinnoissa ja muissa soveltuvissa yhteyksissä alkaen edellä mainituista keskeisistä arvoketjuista. Tällaiset raja-arvot ovat olennaisia, kun yritetään motivoida toimitusketjun alkupään toimijoita pienentämään hiilijalanjälkeään, sopimaan riittävän täsmällisistä uusista tuoteryhmäsäännöistä hiilijalanjäljen raportointia varten kohtuullisella aikataululla ja toimittamaan tarvittavat tiedot hiilijalanjäljestään hyvissä ajoin.
  • Perustetaan EU:n laajuinen tietokanta kansallisille kestäviä tuotteita koskeville aloitteille ja hiilijalanjälkitiedoille Euroopan komission ympäristöjalanjälkeä koskevan aloitteen pohjalta.

Lisäksi CLC katsoo, että tämän kokonaisuuden edistäminen edellyttää selkeää EU-tason johtajuutta, jonka avulla voitaisiin synkronoida kehityshankkeet, prosessit ja organisaatiot toimimaan tehokkaasti asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi samalla, kun tarvittavat menetelmät, raportointikäytännöt, merkintäjärjestelmä ja tietokantaratkaisu otetaan käyttöön.

Huom. Tämä on suomenkielinen käännös virallisesta englanninkielisestä lausunnostamme, joka löytyy täältä.

Lähteet: 

  1. Greenhouse gas emission statistics – carbon footprints. Eurostat, helmikuu 2021.
  2. Breakthrough Strategies for Climate-Neutral Industry in Europe. Witecka, Wido K. – Hauser, Philipp D. & Sartor, Oliver, Agora Energiewende, marraskuu 2020.
  3. Tomorrow’s markets today: Scaling up demand for climate neutral basic materials and products. Sartor, Oliver (Agora Energiewende) – Whittington, Eliot (CISL) & Markkanen, Sanna (CISL), Corporate Leaders Group Europe, University of Cambridge Institute for Sustainability Leadership, Agora Energiewende, toukokuu 2021.
  4. Decarbonising basic materials in Europe: How Carbon Contracts-for-Difference could help bring breakthrough technologies to market. Sartor, Oliver & Bataille, Chris, IDDRI, 2019.
  5. Laki biopolttoaineiden käytön edistämisestä liikenteessä. Suomi, 2007.
  6. Science Based Targets. Carbon Disclosure Project, UN Global Compact, Maailman luonnonvarainstituutti, Maailman luonnonsäätiö.
  7. Task Force on Climate-related Financial Disclosures. TCFD:n työryhmä koostui 31 jäsenestä G20-maissa.
  8. Value Chain Carbon Transparency Pathfinder Enabling decarbonization through Scope 3 emissions transparency. Kansainvälinen kestävän liiketoiminnan verkosto World Business Council on Sustainable Development.
  9. EU taxonomy for sustainable activities. Euroopan komissio, 2020.
  10. Policy Handbook for Sustainable Consumption and Production of Korea. Korean ympäristöministeriö ja KEITI (Korea Environmental Industry & Technology Institute)
  11. Green Credit Card. Korean tasavalta, 2017.
  12. How the CBAM changes carbon pricing within EU. Ambec, Stefan & Crampes, Claude, Toulouse School of Economics, huhtikuu 2021.
  13. Hiilidioksidipäästöjen tullimekanismi. Euroopan komissio, 2021.
  14. Results and deliverables of the Environmental Footprint pilot phase. Euroopan komissio, 2021.
  15. Buildings as Material Banks. Materiaalipasseja koskeva Horisontti-ohjelman hanke, jossa toimii 15 yhteistyökumppania seitsemästä Euroopan maasta.

Lisätietoja:

Juha Turkki, kehitysjohtaja, Climate Leadership Coalition, juha.turkki@clc.fi, p. +358 45 3461925

Jouni Keronen, toimitusjohtaja, Climate Leadership Coalition, jouni.keronen@clc.fi , p. +358 50 4534881

[1] Tämä kattaa 76 prosenttia EU-27:n kansalaisen hiilijalanjäljestä. Loput 24 prosenttia koostuvat kotitalouksien suorista päästöistä (1).